Me rakastettiin syksyä yhdessä

Taas olisi miljoona asiaa tehtävänä, ja mä olisin iloinen, jos onnistuisin tekemään niistä edes yhden. Ottaa sen kirjan kauniiseen käteensä, lukea, alleviivata, tutkia. Mä tiedän, ettei se ole suuri homma. Jostain syystä se ei kuitenkaan vain onnistu, vaikka multa on ennen opiskelu sujunutkin hyvin.

Onko tää sitä paljon puhuttua syysmasennusta?

Mutta miten mulle voi tulla syysmasennus, jos mulla ei edes ole kesää, jota ikävöidä?

Mä oon aina ennen rakastanut syksyä. Sitä, kun värikkäät lehdet luovat maailman uudestaan, ja yhtäkkiä joka puolella kaikki on värikästä ja sitä kautta niin iloista.

Syksyllä maailma tuoksuu. Maailma tuoksuu sateelta ja mullalta, maailma tuoksuu maailmalta, luonnolta.

Mä oon aina ennen rakastanut sitä, että oon saanut vetää sen paksumman takin niskaan, käyttää pipoa niin ettei pää hikoile. Mä oon aina rakastanut sitä, miten sukat on joka päivä litimärät, ja sitä, miten kaikkien posket hehkuu punaisina.

Mutta nykyään mä en enää rakasta syksyä.

Syksyllä kaikki kuolee, syksy on sitä kun maailma valmistautuu pimeyttä varten. Maailma ei enää tuoksu sateelta ja mullalta, maailma haisee mädältä ja paskalta. On ärsyttävää vetäistä takki eteisessä niskaan ja sitoa kengännauhoja, märät sukat vituttavat ja pipo on mulle vaan tapa, jolla mä voin piiloutua.

Punainenkin on ihan paska väri.

Eilen mulla oli ikävä. Ehkä kovin ikävä mitä koskaan oli ollut. Mä mietin siinä sängyssä maatessani, että mä lopetin syksyn rakastamisen kun sä kuolit, kun sä lensit pois. Me oltiin yhdessä rakastettu syksyä, enkä mä enää osaa rakastaa sitä, yksin.

Eilen mä itkin. Itkin niin, että mun tyyny on vieläkin märkä. Ja mä huusin, mä huusin että sun pitää tulla takaisin. Mutta et sä tullut, ja mä nukahdin, ja sain taas aamulla huutaa sun nimeä.

Älä tule enää mun uniin, isä.

Anna mun vaan mennä.

Sä tiedät kyllä, että se pitää musta huolen.

Se, joka on pilvenreunalla

Kuuma, hieltä haiseva huone, tyhjentynyt lompakko ja eilisen illan tyhjät katseet saivat mut jälleen tekemään sen saman tyhjän lupauksen, jonka mä olen tehnyt jo liian monta kertaa ennenkin. Ei enää, ei ikinä enää. Mä tiedän, että viikon aikana ”ei ikinä enää” kerkeää muuttumaan ”ehkä joskus sitten”, ”joissain isoissa juhlissa”,  ”ehkä parin viikon päästä” kautta ”ensi viikonloppuna”.

Et säkään oikein uskonut mua, vaikka mä ratikan kolistellessa eteenpäin koitin sitä kovasti vakuutella. Mä koitin selittää sulle, luoda taas uusia haavekuvia ympärille, koitin tehdä niistä sulle todellisia, koitin valaa itseeni uskoa sun kautta. Mä kerroin sulle taas että musta tulee psykologi, juristi, kirjailija ja kaiken lisäksi mä vielä pelastan maailmankin kaikelta pahalta. Sä naurahdit ja luulit että mä pilailin. Mä näytin kieltä ja keskisormea.

Tänään, kun pahin päänsärky ja huono omatunto oli väistynyt, mä istuin ja mietin sitä, joka on jo pilvenreunalla. Mä olin tehnyt sille sanattoman lupauksen, jonka vielä silloin luulin pitäväni, että musta ei tule tälläistä. Ja mua rupesi itkettämään. Siinä keittiössä, tupakan savun tuprutellessa hennosti ylöspäin ja lopulta pakenevan ikkunasta ulos kauniina, sinertävinä kiehkuroina vieden viestiä sulle siitä, että mä olen muuttunut, ja että mä en ole sitä, mitä sä halusit musta tulevan. Ja siinä keittiösssä mä tunnen, että mä olen pettänyt sut. Siinä keittiössä mä tunnen ensimmäistä kertaa pitkästä aikaan ikävää.

Tavallaan mä toivon, ettei ole olemassa minkäänlaista pilvenreunaa. Mua pelottaa ajatus siitä, että sä näet tän kaiken. Koska jos se on totta, jos sä oikeasti näet tän kaiken niin  mä tiedän että joka kerta kun sataa, se olet sä joka itkee. Ja mä tiedän, että joka kerta kun mä kaadun, kun mä mitätöin mun lupauksen, kun mä unohdan jälleen kerran mitä tarkoittaa ”ei enää ikinä”, sä huudat tuskaasi.

Ja hetken ajan siinä keittiössä mä olin taas se sun pieni tyttö. Hetken ajan mä ajattelin, että kaikki tää on ällöttävää ja väärin. Kuitenkin samaan aikaan mä ojentauduin tupakka-askia kohti ja huusin vittuasaatanaa kun en löytänyt tulta.

Sä tuot mieleen sen, joka on pilvenreunalla, ja sun syliin on yhtä turvallista kaatua kuin sen.

Mä en halua rankaista sua enää

Kädet eivät meinaa pysyä näppäimistöllä. Tärinä.
Vauhkot silmät vaeltavat ympäri huonetta, eivät pysty keskittymään, yrittävät lopettaa, vaeltavat taas.
Ja mä vannon jälleen, ettei ikinä enää, samalla kun punaan huuliani ja soittelen kyytiä.
Eihän viikonloppu vielä ole ohi, ja tämä viikonloppu on erityinen, niin kuin olivat kaikki muutkin.

Eilinen ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja nyt mun on pakko päästä korjaamaan asia.
Mä naurahdan, sillä mä tiedän, että illalla mä kuitenkin löyttäydyn sun kainaloon, jälleen kerran.

Huone haisee oksennukselta ja tuskaiselta hieltä, jokainen ääni kimmahtelee seiniä pitkin täyttäen jokaisen raon ja kolon, jättämättä ketään ilman.

Ja siinä sä lepäät, mun sängyssä ja sulla on onnellinen ilme.

Älkää ymmärtäkö mua väärin; mä rakastan sitä, ihan oikeasti rakastan.
Eilen me käytiin taas yksi humalainen, mitäänsanomaton ja mihinkään johtava keskustelu, joka kuitenkin tuntui hyvältä. Mä sain taas leikkiä pikku prinsessaa kruunun ja valtikan kanssa, laitoin sut suutelemaan maata mun jalkojen alla, laitoin sut lupaamaan tyhjää.
Ja mä tunnen oloni hyväksi.

Vaaleat hiukset olisivat lähteneet jo ajat sitten, sä olit jo valmis karkoittamaan ne. Viemään ne pois, leikkelemään ne, jatkamaan elämää ja jatkamaan sitä, mikä meillä ehkä joskus oli.
Mä en pystynyt. Mun oli pakko kiduttaa sua, kaataa palavaa öljyä sun niskaan ja kaadettava suolaa sun märkiviin haavoihin, sillä mä nautin siitä, kun sä kärsit. Sillä silloin mäkin kärsin.
Tuska on tunteista voimakkain, rakkauden ohella. Ja jos rakkaus ei enään riitä..

Mä tunnen itseni iljettäväksi. Huomaamattani musta on yhtäkkiä tullut samanlainen kuin siitä eräästä, hahmosta mun menneisyydestä. Lukemattomia kertoja mä olen sulle sitä haukkunut, naljaillut, huutanut ja itkenyt. Miten se kehtasi?
Ehkä mun pitäisi kysyä, että miten mä kehtaan.
Ehkä mä kuuluisin vieläkin sille, ehkä mun pitäisi ottaa yksi askel taaksepäin, rankaista itseäni, sillä mä en halua rankaista enää sua.

Typerä tyttö

Mä kävelen kotiin päin, ja askel tuntuu pitkästä aikaa keveältä. On taas viikonloppu, se aika, jolloin mä vapaudun mun kahleista, mun mielensisäisestä vankilasta hetkeksi, saan heittää henkisen krapulan narikkaan ja unohtaa sen, kunnes maanantai taas koittaa.

Mä kuulen jo sen sihahduksen mun korvissa, mä tunnen jo etukäteen, kuinka mun silmät muuttuvat laiskaksi ja aivot pehmenevät. Mä tunnen, kuinka kaikki on taas ahh niin saatanan ihanaa ja ahh niin saatanan parasta, ja ahh tänään mä taas rakastan kaikkia ja kaikkea, jopa sitä, ja sua vielä enemmän.
Mun ääni on puhelimessa hunajaa, ja mun silmät tuikkii kaulakorun karaattien kanssa kilpaa. Tänään mä en näe sua, vaikka niin paljon tekisikin mieli. Vai tekisikö edes? Mua rupeaa kylmäämään taas.
Mitä mä itse asiassa haluan?

Typerä kysymys. Typerä tyttö.
Mä haluan vaaleat suortuvat ja pyöreät posket, sen hymyn, sen riemun, sen räväkän naurun. Mä haluan viedä kaiken siltä, heittää sen sisällön pois, ottaa siltä kuoren. Olla se.
Vaikken mä sitä kuitenkaan myönnä, ei, mun itsetunnon rippeet ja olevinaan niin piinkova kuori ei anna mun myöntää sitä kenellekään. Oikeastihan kaikki rakastavat tummaverikköjä.

Mä tiedän vain sen, että mä haluan sut. Mä haluan sut parantamaan mut. Suutelemaan mun arpeutuneita käsivarsia, näkemään mut.

 Yöt sun kanssa, kun tunnen henkäisyt mun kaulalle, tunnen huulet alavatsalla, hellän kosketuksen reidellä, kihelmöinnin ja pupillien laajenemiset. Vain yöt sun kanssa pystyvät antamaan mulle sen saman eufoorisen olon, sen itseensä rakastumisen tunteen yhä uudelleen, sen saman kuin kuningas alkoholi.

Ja samalla kun sotken mun kasvoni mustalla, mä tiedän että mulla on ongelma. Että sä olet mun ongelma, että mä olen läheisriippuvainen, että mulla on alholiongelma ja sata muuta häiriötä. Mutta mä myös ajattelen, että en ole ainoa. Että tää yhteiskunta on sairas, mätä, paska. Mä ajattelen, että mä en voi pelastaa kaikkia täällä.

Ja mä paiskaan oven kiinni, ja miljoona tarralappua tietokoneen päällä jää huutamaan mun perään tekemättömistä tehtävistä ja laskemattomista laskuista.
Mä kuulen, kun ne kuiskailee että se tyttö on hukassa, että se tyttö ei pärjää, että se tyttö tarvitsee apua.
Ja mä nauran paskaisesti päälle ja annan ensimmäisen hyvänolontunteen hulmahtaa läpi mun kehon.

Tilaisuus

Aamuaurinko sarastaa mun vaaleiden verhojen läpi, ja sä hamuat vielä unisilla huulillasi suudelmaa.
Ja mä sanon että mä olen onnellinen, ja niin mä ehkä olenkin. Tai ehkä se tunne, minkä mä luulen olevan onnellisuutta, onkin oikeasti ihan jotain muuta? Ehkä onnellisuuden voi kuvitella, ehkä sen voi luoda ympärilleen ilman oikeaa syytä sen syntyyn. Voiko onnellisuuden kuvitella, vai onko sen kuvittelu onnellisuutta?
Tänä aamuna mä päätin, että on. Tänään tulisi olemaan kyllä, todellakin, tietysti, taatusti ja totta helvetissä päivä! Mä tulisin olemaan onnellinen, ihana, kaunis ja täydellinen, pitkästä aikaa.

Herrasmiehen elkein sä lähdit, suutelit poskelle ja vannoit rakkauttasi, jälleen. Ja taas vaaleat hiukset ja pyöreät posket valloittivat meidän eteisen, ne uivat mun kahvikuppiin ja mun aamutakin sisään myrkyttäen jälleen muutenkin jo niin ohuet säikeet välissämme.
Ja kun sä käänsit selkäsi ja paiskautit ulko-oven kiinni, sä et edes huomannut niitä.

Mutta mä pidin mun päätöksestä kiinni.
Piikkikorot jalkaan, lyhyt hame päälle, hieman sun valitsemaa hajuvettä ja sitten mä olinkin junassa.
Poissa pääkaupunkiseudulta, poissa arjesta, poissa siitä kaikesta, mitä mä olen oppinut, tai ruvennut vihaamaan.
Tuttu olo menneisyydestä valtasi mut sinä iltana, ja viinankatkuisessa yksiössä mä nauroin, tanssin, hypin, pompin, olin kaunis, voimakas ja onnellinen. Mua katsottiin ja ne katseet jumaloivat mua. Mä olin upea niiden katseissa, niiden silmät söi mua.

Ja silti sä olit koko ajan mun mielessä. Mulla oli mahdollisuus sen yön aikana sekoittaa punaiset hiukset sun tuomiin vaaleisiin, mutta mä mietin sua, enkä mä tehnyt sitä Sinä yönä mulla oli hallussani se ase, jolla mä olisin onnistunut katkomaan vaaleat hiukset ja repimään pyöreät, punoittavat posket pois.

Mutta mä en tehnyt sitä, vaan mä tyydyin tulemaan takaisin, sun allesi huohottamaan.

Mä pelkään sitä, ja tätä tunnetta

Ensimmäiset värit näkyvät jo taivaalla kun mä vaellan vielä päämäärättömästi toisistaan juopuneen ihmisjoukon keskellä. Räjähdys, toinen, kolmas, neljäs, miljoona, ja se järjetön karjalauma villiintyy entisestään ja pyrkii hakeutumaan mahdollisimman lähelle noita ääniä ja isoja valoja, vailla itsesuojeluvaistoa.
Se ottaa mua kädestä kiinni ja vetää mut mukanaan, ja hetkeksi mäkin humallun.
Lämmin iho ihoa vasten, kiiluvat silmät, huokaus, huokaus, vaimennetut voihkaukset, peitto, narina, hiki, kuuma, kuume.
Täällä on kylmä, ja mä haluan takaisin siihen eufooriseen olotilaan kun mä vaan katsonkin sitä.
Miettiiköhän sekin samaa?
Se vetää mut lähelleen, kietoo kädet ympärilleen, pam, pam. Se luulee että mä säikyn, että mä pelkäisin.
Se luulee että mä pelkään valoa, pimeää, merta.
Se luulee, että mä olen niinkuin ne muut, mutta se ei tiedä, enkä mä halua kertoa. Se ei tiedä, että mä pelkään sitä. En räjähdyksiä, en liekkejä, en valoa enkä pimeää. En itseäni. Mä pelkään sitä, ja tätä tunnetta.
Mä pelkään sitä kipua, jonka ehkä jo onnistuin kadottamaan, ja jonka mä unohdin jo. Joka kuitenkin jyskyttää takaraivossa, pienenä, välillä se huutaa, kietoo mut vaippaansa, kiljuu, uhkaa tulevansa, uhkaa pilaavansa vielä mut, pilaavansa sut, pilaavansa meidät.

Se meinasi jo pilata meidät. Sä meinasit pilata.
Sydän kipristyy kasaan ja kyynel vierähtää silmäkulmasta.
Isku palleaan, vielä yksi, vielä kolmas. Pam pam pam, tulitusten tahtiin.
Rakkauden vannominen, parasta ja pahinta.
"Mä rakastan sua, ihan oikeasti".
Ja mä kuuntelen ihan hiljaa, ja mä mietin sua sen kanssa ja vaaleita hiuksia, pyöreitä poskia, aurinkoa ja vierasta pyörii kohta joka puolella mun ympärillä rantahiekalla.
Ja mulla on vaan niin saatanan kylmä, vaikka sä pidät musta kiinni.

Huulet vasten mun poskea, sun lämmin hengitys mun iholla. Hymy, jota mä en voi nähdä, mutta jonka mä tunnen.
"Heli, mä rakastan sua. Ihan oikeasti"
 Ja mä vastaan niin mäkin sua, ja hetkeksi ne vaaleat hiukset ja pyöreät posket taas katoaa, ja vaikka on kylmä, niin mulla on lämmin.